Kilpailut voittoineen ja tappioinen ovat urheiluseuratoiminnan jäävuoren huippu. Urheilijoiden ajasta kilpailusuoritukset ovat ohikiitävä hetki harjoituksiin nähden. Ja seura-aktiiveilla tunti toisensa jälkeen vierähtää varainhankinnassa ja talkootyössä.

Perusasetelmat eivät ole tässä muuttuneet sadassa vuodessa. Viipurin vuosinaan VU hankki tuloja tanssittamalla viipurilaisia ja järjestämällä kovia kilpailuita, jotka vetivät väkeä katsomoon. Sotien jälkeen kilpailut säilyttivät asemansa varainhankinnassa, mutta 1950-luvulla kävi ilmeiseksi, että kilpailu oli kovaa tälläkin alalla Helsingissä. Kisatuotot laskivat, joten VU:n oli etsittävä uusia rahoituskeinoja.

VU etsi rahasuonta pienoisgolfista, josta tuli 1950-luvulla suosittu ajanviettotapa. Ensimmäiset radat valmistuivat vuonna 1952, jolloin rakennettu Sibelius-puiston rata oli käytössä vuoteen 2017. Monet yhdistykset ottivat pienoisgolfin varainhankintakeinokseen. VU-laiset alkoivat pohtia oman radan perustamista 1950-luvun puolivälissä. Suunnitelmia päästiin toteuttamaan 1957:

”Odotettu vastaus kaupungin viranomaisilta tuli keväällä ja lupa pienoisgolfradan rakentamiseksi saatiin. Paikka oli hyvä, vilkasliikenteinen iltakävelypaikka Merikadun varrella. Silloin alkoi kova touhu. Ratojen rakentaminen vaati erikoista ammattitaitoa ja sen suorittikin HT:n jäsen Veini Laine omista tarveaineistaan. Hinnaksi tuli 80.000 mk (2 108 €). Tarvittiin kioskirakennus ja aita sen ympärille. Tämä puuha oli hyvän yhteistyön ja innostuksen näyte, siellä viettivät johtokunnan ja jaostojen, erikoisesti hiihtojaoston jäsenet monta kiireistä iltaa.

27.6. avattiin sitten uutuuttaan hohtava golfrata yleisölle. Se sai heti hyvän menestyksen. Työtä sen kanssa riitti jatkuvasti. Pöllänen kävi joka ilta noutamassa päivän kassan ja kunnostamista riitti pitkin kesää. Myyntiä hoiti palkattu henkilö.

Pienoisgolfrata oli kesän ja syksyn kuluessa osoittautunut toiveitten mukaiseksi rahalähteeksi. Paras päiväkassa oli sunnuntaina 4.8. peräti 24.397 markkaa (643 €). Bruttotulo varsinaisina pelimaksuina 841.070 mk (22 160 €) ja kioskituloina 279.579 mk (7367 €), yhteensä siis 1.120.649 markkaa (29 530 €). Ensimmäisenä vuonnahan olivat menot erittäin suuret, kun piti rakentaa kaikki ja hankkia paljon. Silti jäi voittoa seuran käyttöön 400.000 mk (10 540 €). Rata oli auki niin myöhään kuin marraskuun 10 päivään.”

Myös toinen kesäkausi 1958 oli tuottoisa, vaikka sateinen sää häiritsi toimintaa. Merikadulla pelattiin mm. eri ratojen välisiä otteluita. Johtokunnan oman turnauksen voitti Nisse Hagman. Tuloja kertyi 515 000 markkaa (12 730 €). Pienen loven tekivät juhannuksena käyneet varkaat, jotka veivät tavaraa 30 000 markan (741 €) edestä.

Vuonna 1959 rata ja kioski tuottivat 923 420 markkaa (22 450 €). Innostus oli silti heikentymään päin. Radalla säännöllisesti käyneitä kilpapelaajia muutti muualle Merikadun lähistöltä. Seuraavana kesänä radan avaaminen lykkääntyi, kun kaupunki ilmoitti tarvitsevansa kenttäalueen omaan käyttöönsä. VU sai jatkaa toimintaa vielä yhden kauden, mutta toukokuun loppuun siirtynyt aloitus verotti pelaajia, jotka etsiytyivät toisille radoille. Tulot jäivät 315 000 markkaan (7423 €).

Kauden lopussa Merikadun rata pantiin lopullisesti kiinni. VU etsi radalle pari vuotta uutta paikkaa. Sitä ei kuitenkaan löytynyt, joten seuran oli luovuttava pienoisgolfista.

Teksti: Jouko Kokkonen

Lähde: Timo Paarma, VU:n 50-vuotishistoriikki